Stressi karaiskoon lapsemme! - siis näinkö tämä menee?

Päässäni kihisi ennen joulua. Oli ihan pakko päästä kirjoittamaan tästä aiheesta, mutten sitten kirjoittanut. Joulurauhan nimissä päätin vähän pidellä itseäni. Mutta nyt en enää pysty. Tulkoon ulos vain:

Siis mitä ihmettä me näistä lapsiparoistamme kasvatamme? Stressaantuneita yksilöitä, joiden normaalitila on stressihormonien kyllästämä, kurkkua kuristava kiukkuinen möykky ja pitkä pitäätehdä-lista jääkaapin ovessa. Siis mitä ihmettä!

Kun me aikuiset puursimme töissämme loppuvuoden ruuhkien parissa - kuka tilinpäätöksiä valmistellen, kuka joulusesonkiin satsaten - vetivät lapsemme itsensä piippuun valtavan koesuoritusruuhkan parissa. Lukuisten lasten ajatukset kiersivät kehää: Pitää tehdä se ja tämä esitelmä. Edessä on seitsemät kokeet ja kaksi ryhmätyötä. Eikä siinä kaikki. Lapsiparat pohtivat kuinka kokeisiin pitäisi vastata niin, että opettajan mielestä se olisi hyvä. Ei siis niin, että kuinkahan se historia tai fysiikaalinen ilmiö nyt menikään. Vaan yksinkertaisesti niin, että mitähän se opettaja haluaisi minun tästä asiasta ajattelevan.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että omien lasteni lisäksi tapaan paljon eri ikäisiä lapsia ja aikuisia. Aika usein lasten kanssa tulee puheeksi kouluasiat. Joulun alla koulu tuntui kurjistavan monen lapsosen arkea. Ihan oikeasti tapasin todella monta elämänsä alkutaipaleella olevaa ihmistä, joka mietti kuinka monta koetta pitäisi vielä tehdä, kuinka monta iltaa ja viikonloppua opiskella, kuinka monta harrastustuntia tai kaverin luona kyläilyä jättää väliin - kuinka jaksaisi edes tämän ja tuon viikon, että pääsisi joululomalle. Tämä stressi näkyi lasten olemuksessa kireytenä, hymyjen kaventumisena ja kärttyisyytenä. Sen lisäksi he puhuivat siitä - paljon!

Tyrmistyneenä kelailin moneen kertaan, voivatko nämä stressaantuneet lapset oikeasti oppia sitä suurta oppimäärää, jota heille opetetaan. Ei stressaantunut ihminen opi vaan suorittaa! Ulkoa opetellut asiat kyllä oksentaa kokeessa paperille, mutta mitä jää jäljelle, kun aiheeseen palaa viikon tai kuukauden kuluttua? Aika vähän. Tai millaisiin luoviin ratkaisuihin lapsi päätyy oppimiensa asioiden ansioista? Tuskin mihinkään!

Jokainen eläimiä kouluttanut henkilö tietää, että eläimen oppiminen vaatii luottamusta, rauhaa ja levollisen olotilan. Stressaantunut eläin ei opi. Se vetäytyy tai hyökkää. Entäs lapset sitten? Tai me aikuiset? Stressitila on elimistölle fysiologinen taistele tai pakene tila. Fysiologisesti ei liene eroa sillä onko stressin aiheuttanut edessä patsasteleva susilauma vai kalenteriin merkityt vahvan tunnelatauksen saaneet kokeet. Reaktio on sama: Taistele tai pakene!

Pohdin moneen kertaan mitä tällainen jatkuva stressitila kasvavalle lapselle tarkoittaa. Siis sen lisäksi, että se vaikeuttaa uuden oppimista, tappaa luovuuden ja kekseliäisyyden - on siis myrkkyä kaikelle sille, jota haluamme lapsemme oikeasti oppivan. Millaisen jäljen jatkuva stressitila lapsen aivoihin jättää? Kuinka se vaikuttaa fyysiseen kasvuun? Nyt saisitte kommentoida kaikki asiaan suuremmin vihkiytyneet. Olisin siitä oikein otettu!

Me tiedämme, että sota-ajan kokeneet kantavat arpia sisällään koko elämänsä. Tiedämme, että jokaisesta lapsen kokemasta asiasta jää aivoihin jälki.  Missä olet mielipiteinesi Jari Sinkkonen, kansamme kollektiivinen lastenkasvatuksen omatunto? Missä olemme me vanhemmat, jotka hyväksymme lastemme kipuilun stressin kourissa? Huonovointisuutta, selkäkipuja, unettomuutta, kiukunpuuskia. Ovatko nämä asioita, jotka meidän pitää kasvatuksen ja koulutuksen nimissä hyväksyä? Ei kai kukaan oikeasti usko, että stressi karaisee? Että sitä oppii kestämään? Ja se olisi vielä hyväksikin?

Okei, tiedän kyllä käsitteen postiviinen stressi. Siinä yksilö on astunut omalle epämukavuusalueelleen tavoitellakseen uutta osaamista tai muuta itselleen tärkeää asiaa. Tässä on kuitenkin vuoren kokoinen ero. Se on tuo sana itse - itselle tärkeä - itse asetettu tavoite! Mehän pystymme vaikka mihin, niin lapsemme kuin me itsekin. Mutta meidän tulee olla itse tilanteen rakentajana. Asettaa itse tavoitteemme, tarkistaa itse etenemisvauhtimme ja kaiken tämän tulee lähteä meistä itsestä - sisältä!

Ihan vertailun vuoksi: Otan yhteyttä työterveyteen ja sanon kokevani paljon paineita työssäni. Kerron nukkuvani yöni huonosti - en saa unta tai heräilen kesken yön. Kerron työasioiden kiertävän kehää mielessäni ja valmistelevani iltaisin useamman tunnin seuraavan päivän suorituksia. Kerron tekeväni paljon töitä myös viikonloppuisin, jotta työni olisi esimerkillistä seuraavalla viikolla. Kerron työni vaativan paljon uuden oppimista ja soveltamista sekä olevani useiden ihmisten ympäroimä koko päivän. Minulle asetetaan myös paljon vaatimuksia ja aikatauluja useilta tahoilta.

Työterveys määrää minut sairaslomalle viikoksi tai kahdeksi, ehkä jopa kuukaudeksi. Sen lisäksi saan ohjeeksi ottaa työpaineet ja kiireen puheeksi esimiehen kanssa työn organisoimiseksi paremmin. Työyksikköni saa tehtäväkseen kehittää kunkin työntekijän omaan työhönsä vaikuttamismahdollisuuksia, sillä sen on todettu vaikuttavan tuntuvasti työntekijöiden stressitasoon ja työssä viihtymiseen. Tämän lisäksi työpaikalla kehitetään hiljaisen ja sosiaalisen työn tekemisen alueita, jotta erilaiselle tekemiselle ja erilaisille yksilöille olisi kaikille otolliset työolosuhteet. Näin se menisi siis työelämässä, ainakin parhaimmassa tapauksessa. Tämä esimerkki oli kuvitteellinen, eikä liity työhoni. Se voisi kuitenkin olla aivan totta minulla tai kenellä tahansa muulla aikuisella.

Kannattaa kuitenkin pohtia sekä stressin ilmenemistä (stressi on stressi vaikka konteksti muuttuu), että sen hoitamistapoja työntekijöiden tai oppilaiden kohdalla (stressi on stressiä edelleen, mutta...).
Missä kohti katse siirtyy kohti esimiestä tai työolosuhteita työpaikalla? Missä kohti katse siirtyy kohti lapsen oppimiskykyä tai ominaisuuksia koulussa? Ei kai ratkaisu ole oikeasti se lapsen karaiseminen? Edelleen? Maailma on muuttunut - elämisen vaatimukset ovat muuttuneet - siitä, kun työn tekemiseen tarvitsi kirveen ja kuokan!