En jaksa(nut) harrastaa äitiyttä!

Se on kuitenkin eri asia, ettenkö olisi jaksanut äitiyttä. Äitiys voi muodostua melkoiseksi harrastamiseksi, suorittamiseksi tai tuotteeksi….

Palasin äskettäin muistoihini, siihen aikaan, kun lapseni olivat pienempiä. Olen kiitollinen, ettei netti ollut ihan niin arkipäivää silloin. Tai olihan se jo kaikilla, mutta silloin mentiin koneelle, joka oli työhuoneessa. Ei netissä eletty koko päivää. En siis ollut ihan niin kärryllä kaikesta mitä äitiyteen liittyi siihen aikaan. Tai ainakin saattoi liittyä… Aika monesta jutusta jäin kai kokonaan ulkopuolelle.

Yksi oli lasten ja äitien (toki tätä nykyä yhä enenevissä määrin myös isien) aamupäiväkerhot ja muut vaunujen kokoontumisajot. Kun muut äidit kipittivät vaunuineen ja seisomalautoineen jo kohti kerhoa ja muskaria, meillä heräiltiin ja harkittiin aamupuuron keittämistä. Kun me sitten selviydyimme ulos ja leikkipuistoon, tekivät päivähoitajat ja heidän mukanaan useimmat äiditkin jo lähtöä lounaalle. Meidän mielestämme ihan käsittämätön aikataulu, johon emme koskaan ehtineet. Enkä sitten viitsinyt edes yrittää. Minulla ei siis ole koskaan ollut klo 5.30 aamulla herääviä lapsia. Me käänsimme kylkeä vielä kahdeksalta ja nousimme yhdeksältä… Mutta eipä sitten harrasteltu, ei!

Ja ne muskarit muutenkin, apua! En ole tykännyt laulaa julkisesti, enkä ihan oikeasti jaksa ihhahhaa-leikkejä piirissä käsiä taputellen. Emme siis harrastaneet myöskään iltaisin muskareita. En ole ihan varma ovatko nämä kaikki lasten leikkitemppukerhot mammojen ja pappojen kanssa lapsia vai vanhempia varten! Enemmän kokisin niiden olevan aikuisten harrastuksia, joissa lapsi on mukana. Miettikää nyt vaikka musiikin opetusta suzuki-metodilla. Siinä äidin tai isän on sitouduttava olemaan lapsen mukana harjoittelemassa soittimen soittamista. Harjoituksia tehdään myös kotona. Kyllä se on mielestäni niin, että silloin aikuinen harrastaa sekä viulun, että lapsen soittamista! Älkää ihmeessä ymmärtäkö väärin. Suzuki-metodi on mielestäni mitä parhain tapa aloittaa soittoharrastus. Myös oma tyttäreni soittaa selloa asiaan vihkiytyneen opettajan opissa. Opettaja on mielestäni maailman parhain ja tyttö rakastaa soitintaan ja musiikkia (kiitos Mirja ja Kuopion konservatorio!) Meillä soittoharrastus alkoi kuitenkin sen verran myöhään, että lapsi ei tarvinnut aikuista kovin kauaa korjaamaan käden asentoa ja tahdittamaan pik-ku-pu-pu-loik-kii… Harrastus kantaa nyt ihan lapsen oman tahdon varassa. Hän soittaa itsenäisesti pitkin viikkoa selloaan ja on helppo nähdä kuinka sellosta on kasvanut osa lapsen identiteettiä. Minulle sellon ja lapsen soitosta ei tullut koskaan harrastusta.

Näissä äitiryhmissä oli myös toinen ongelma. Se liittyi syömiseen ja ruokaan. Jossakin porukassa sitä vain tuntee sosiaalista painetta itsekeitetylle perunalle. Et vain kehtaa, viitsi, uskalla ottaa esille kaupan pilttibona-spagettia. Samalla huomasit, että toisilla äideillä on aikaa leipoa. Itse et ollut eläissäsi tehnyt pullataikinaa. On muuten hauska juttu huomata, että (whaaaat?) kaikki ikäiseni naiset osaa tällaisia juttuja. Minä osaan peruuttaa ajonouvoyhdistelmällä tallin ympäri. Ei muuten auta yhtään niissä nyyttikesteissä.

Lapsi voi osoittautua mitä ihmeellisemmällä tavalla harrastukseksi muutenkin. Kun se on kivaa, niin kiva niin. Mutta jos siihen on sosiaalinen paine, niin ei ollenkaan kiva! Puhun nyt lasten pukemisesta. Niin juuri, pukemisesta. Ennen lapsia puettiin, jotta heillä olisi lämmin. Märällä kelillä sitten laitettiin myös kurahousut ja kurarukkaset, että olisi myös kuiva. Nykyään laitetaan ticketit, että olisi ticketit. Tiedoksi niille, jotka eivät tiedä mitä ticketit ovat, että ne ovat ihan tolkuttoman kalliita lasten ulkoiluhaalareita. Muistan kun niitä alkoi tulla markkinoille myös näille leveysasteille. Onneksi omat lapseni alkoivat siinä vaiheessa kasvaa jo ohi haalari-iän. Aluksi niitä näkyi joidenkin päiväkotien lapsilla. Tuolloin eräs äiti sanoi, että onpas kiva siellä uuden asuinalueen päiväkodin pihalla hakea lasta, ajaa pieni micransa sinne katumaastureiden väliin ja hakea se ainoa lapsi, jolla ei ole ticketin haalaria. Siinä saattaa tuntea itsensä pieneksi vaikka olisi kuinka hyvä itsetunto.

Mutta sitten tuli pelastava facebook ja ticketeistä tuli harrastus. Tuli myös toki nämä miikkarit ja popit ja mitkälie… Nyt kenellä vain on varaa ostaa facen kirppareilta ihania merkkituotteita. Sehän on ihan huippua. Kierrätys kannattaa ja on kaikin puolin ihan mahtava juttu. Mutta voi jösses sitä harrastuneisuutta, mitä se vaatii. Jos et tiedä mitä tarkoittaa av, yv, jono, puhelinkuva, kaikai, yp ja muut koodit, et yksinkertaisesti pärjää facen kirppariviidakossa. Toki pitää löytää myös ne kuuluisat kansiot, joihin nämä kauppatuotteet palvelussa kätketään. En löydä niitä vieläkään, vaikka olen useasti yrittänyt… Noheva harrastaja pärjää tässä leikissä hienosti. Kahdensadan euron haalarin voit ostaa kahdeksalla kympillä, käyttää yhden kauden ja myydä satasella. Ei paha pirtsakasta ja näyttävästä lapsen pukineesta!

Minusta ei olisi tuohon, eikä onneksi enää tarvitse. Lapset valitsevat aika pitkälle itse vaatteensa. Eilen katselin ihan mielenkiinnolla markettivaatteita citymarketissa. Lassien takit olivat minusta tosi nättejä.

Lapsi voi olla aikaa vievä harrastus. Minä en jaksa lapsi nimistä harrastusta, ihan pelkkä lasten arjesta huolehtiminen on tarpeeksi. Sen teen ajan kanssa ja huolella, välillä pikaruuan pelastamana, mutta kaikella rakkaudella. Onneksi olin itse ihan ulkona näistä muotijutuista aikanani. Toki ihmettelin silloin kovasti sitä, että asuntoyhtiömme joka toisen keittiön ikkunassa oli Unikko kuosin kappaverhot. En vieläkään tiedä miksi!

Vallan ja vapauden huvittava tasapaino

Olen suorastaan huvittuneena seurannut julkista keskustelua miesten tossun alla olemisesta ja pirttihirmuista vaimoista. Oikeastaan olen todella yllättynyt, että elämme jo vuotta 2016 ja nyt asiaan ottaa kantaa yksi jos toinen asiantuntija tai julkisuuden henkilö. Itse olen ihmetellyt hassua kulttuurista parisuhdevääristymää koko ikäni!

Tässä tekstissä kärjistän hiukan ja ehkä myönnän myös käyttäväni  tuttuja stereotypioita, mutta miten oikeita nämä meidän tosielämän Viivit ja Vagnerit ovatkaan... oikeasti... sukupolvesta toiseen.

Kysehän on kulttuurisesta perinnöstämme, siitä miten opimme olemaan naisia ja miehiä. Aika moni mies antaa vaimon hoitaa parisuhteen arjen ja lomien suunnittelun, sisustuksen ja koko perheen julkikuvan. Vaimot ovat tästä tyytyväisiäkin. Heillä on valtaa suorittaa sen näköistä naiseutta, vaimoutta ja äitiyttä kuin he kokevat itselleen tärkeäksi. Samalla he tuottavat puolisostaan sen kaltaista miestä, puolisoa ja isää kuin he näkevät asiaan kuuluvan. Tämä on naisten periytyvää valtaa, jota sukupolvet uusintavat toistensa perään.

Samaan aikaan miehet toteuttavat itseään, mieheyttään ja isyyttään toisaalla, toki naisen sanelemissa raameissa, mutta myös aika vapaina keskittymään työhön ja harrastuksiin. Vaikka lastenhoitovuorot olisi jaettu vanhempien kesken tunnilleen tasan molempien päästessä omiin menoihinsa, voisin vaikka vannoa, että vähintään 80 prosenttisesti nainen on organisoinut aikataulut, suunnitellut seuraavan päivän lasten päiväkotivaatteet ja myyjäisiin leivottavien mokkapalojen valmistusajankohdan. Naisen pää raksuttaa tätä koordinaattorin tehtävää miltei koko valveillaoloajan, miehen peesatessa hyväntahtoisena mukana. Miksi näin? Miksi?

Naisen rooli perheen arjen pyörittäjänä on edelleen vahva. Se on niin vahva, että siitä on vaikea irrottaa siitäkin huolimatta, että tutkijat ovat alkaneet olla huolissaan naisten kuormittumisesta alati vaativammassa työelämässä ruuhkavuosien keskellä. Mikä meitä naisia pitää tässä roolissa? Minulla on esittää kaksi vahvaa syytä. Jokainen saa itse päättää myöntääkö näiden olemassaolon. Ensimmäinen on valta pitää langat käsissä ja suorittaa tahtomaansa perhe-elämää - ja elämää ylipäänsä? Toinen tärkeä yksityiskohta on naisten sukupolvelta toiselle periytynyt hiljainen tieto.

Siinä missä naisella on nykyisellä menolla valtaa, on miehellä vastaavasti vapautta. Haluavatko kumpikaan ihan oikeasti luopua tästä etuoikeudestaan? Naiselle saattaa olla hyvin tärkeää ajatella mitä naapurin Kaisa ja päiväkodin Elsa ja Tarja miettivät heidän perheestään ja lapsistaan - tai hänestä äitinä. Oikean väriset kurahousut päiväkodissa ja nätisti letitetty tytön tukka ovat ehkä asioita, joita edellä mainituille haluaa näyttää. Ne voivat olla yksi merkki hyvästä äitiydestä tai kunnollisesta perhe-elämästä. Jos tunsit edes pienen piston sydämessäsi, minulla on sinulle uutinen: Minua, naapurin Kaisaa tai päiväkodin Elsaa ja Tarjaa ei kiinnosta pätkääkään edellä mainitut. He eivät uhraa perhe-elämäsi miettimiselle sekuntiakaan! - Eivät tietenkään, koska hekin pohtivat oman lapsikatraansa sopivia harrastuksia ja miehensä tukanleikkuuajankohtaa.

Mikäs se tämän naisten vallan ylläpitämisen kääntöpuoli olikaan? Miesten perhe-elämästä vähemmän kuormitettu kognitiivinen kapasiteetti. Sille riittää käyttöä niin työpaikan palavereissa kuin harrastuspiirin nettisivujen päivityksessä. Kun vaimo vielä muistuttaa milloin on aika lähteä ostamaan uudet farkut vanhojen ja kulahtaneiden tilalle, on elämä ihan näppärää. Kukapa tästä etuoikeudesta vapaaehtoisesti luopuisi - Silläkään uhalla, että asiat pitää aina viedä hallituksen tutkailtavaksi, kuten hän miesten saunaillassa leikkisästi naureskelee. Vasta kun vaimosta on vahingossa kuoriutunut kodin hengettären sijaan se edellä mainittu pirttihirmu, alka tilanne kääntyä miehestä epämukavaksi.

No, sitten tämä hiljainen tieto. Se tekee asioiden muuttamisesta vähän mutkikkaampaa. Ihan pelkkä yhteinen päätös asioiden muuttamiseksi ei riitä. Kun pikku-Ville tulee kolmannen kerran koulusta kiukkuisena kun luistimet olivat unohtuneet kotiin tai ne Millan kurahousut ovat ihan liian pienet edelleen, vaikka päiväkodin täti asiasta huomautti jo toissa viikolla, alkaa asioiden hoitamiseen tottunut ihan varmasti ottaa ohjat taas tiukasti itselleen. Naisilla on valtava tiedollinen pääoma, jolla he organisoivat, mutta myös ennakoivat tulevia tapahtumia. Tätä ei opi kuin yritysten ja erehdysten kautta. Se vaatii sietokykyä ja huumoria jokaiselta - ja jakamista, yhdessä tekemistä. Tämän lisäksi on hyväksyttävä se, että tämän päivän palmikko on vähän vinossa ja sen saavat siitä huolimatta naapuritkin nähdä.

Joo, tiedän vasta-argumentit. Miehethän tekevät kuitenkin niitä miehisiä juttuja ja huolehtivat näin omalta osaltaan perheen arjesta. Niin ehkä huolehtivatkin, mutta nyt puhun yhteisen kuorman jakamisesta tasan. Otetaanpa yksi miehinen osa-alue, auto. Miehethän huolehtivat perinteisesti sen tarpeista, oli niitä perheessä sitten yksi tai kaksi. Itse en ymmärrä yhtään auton huolehtimisen esille ottamista samaan aikaan kun puhutaan lasten arjen organisoimisesta. Siis kamoon! Auton selviämisestä seuraavasta päivästä ei tarvitse alati miettiä eikä se näin ollen kuormita pätkääkään. Korkeintaan hetkellisesti sen asioita joutuu hiukan huolehtimaan. Minä olen kolmevuotiaan Kiani totaaliyksinhuoltaja. Voisin siis väittää tietäväni mistä puhun. Renkaat vaihdetaan kaksi kertaa vuodessa. Se rassaa minua sen verran, että soitan ennen vaihtoa tutulle autopajalle ja sovin renkaiden vaihdon. Visiitti siellä kestää puolisen tuntia maksimissaan sen kaksi kertaa vuodessa. He hoitavat renkaiden säilytyksen ja pesun. Homma on hyvin siistiä. Ajan vain auton sisään ja pian ulos. Koko hoidon hinta on niin pieni, että kotona pikkupakkasessa värkäten ei oikeasti pääse tuntipalkoille.  Entä se auton huolto sitten? Kerran vuodessa vuosihuolto, josta auto vielä itse huomauttaa, etten varmasti pääse unohtamaan sitä. Katsastusasemat taasen muistuttavat minua juuri nyt, kun Kiani on tulossa ensimmäiseen katsastusikäänsä. Minun ei tarvitse siis pitää edes tätä aktiivisesti mielessäni. Ihan itsestä on kiinni kuinka usein haluan armaan ajoneuvoni ajaa automaattipesuun. Se ei kuole ensi yönä tai saa ikuisia traumoja, vaikka jonkun kerran likaisempana esiintyisikin.

Samaa rataa ovat nämä perimiehiset kodinrempat ja muut huoltopuuhat. Toki usealla omakotitaloasujalla tätä puuhaa on jonkun verran. Hetkellisesti varmasti jopa todella työksi asti, jolloin arjen pyörittämisestä onkin syytä keskustella ja sopia uudelleen. Mutta kukaan ei oikeasti maalaa olohuoneen seinää ja leikkaa pensasaitaa yhtä monta tuntia vuodessa kuin pese ja lajittele pyykkiä kerraten samalla ensi viikon aikataulua. Asiaan kuuluu toki myös samalla verhoissa kiipeilevän vuosikkaan huoltaminen ja pikku-Villen ja kavereiden leikin seuraaminen sivusilmällä.

Tämä aihepiiri on minusta huvittava. Jaksan nauraa sille itsekseni vuodesta toiseen. Nauran sisäänpäin siinä vaiheessa kun korkeassa asemassa oleva maisterismies sanoo minulle, ettei hän ihan oikeasti ymmärrä verhoista mitään. Vaimo hoitaa tuollaiset jutut. Minun tekee mieli sanoa, että etkö sinä ihan oikeasti osaa sanoa mikä sinua miellyttää? Pidätkö niistä harmaista verhoista vai haluaisitko kuitenkin värikkäämmät? Ja silloin, kun keski-ikäinen nainen lähtee ostamaan saman ikäiselle miehelleen kauluspaitaa seuraavan viikon appiukon merkkipäiville ja huolehtii samalla perheen osuuden lahjastakin, on asetelma vähintäänkin huvittava. Jokainen aikuinen ihminen osaa ostaa itse oman paitansa ja harjaannuttaa omaa makuaan ja tyylitajuaan sen verran, että paita istuu sekä kyseiselle vuosikymmenelle, myös vallitsevaan vuodenaikaan.

Mitä tässä nyt voisi sanoa? Hellittäkää nyt naiset vähän - ihan oikeasti! Ja Miehet - ne verhot... Jos minä osaan ladata auton akun sen hyydyttyä pakkaseen, osaatte tekin laittaa perheen viikko-ohjelman järjestykseen ja siinä sivussa bongata olohuoneeseen uudet verhot!

Kuopataan itsekuri!

Ajattelin edellisen kirjoitukseni jälkeen, että seuraavaksi kirjoitan jotain kevyttä, vaikkapa juuri tekemääni muuttoon tai uuden rakenteilla olevan kodin suunnitteluun liittyen. Mutta ei - en voinut! Päin näköä nimittäin pläjähti heti vuoden ensimmäisinä päivinä naistenlehdessä sana itsekuri! Siis itsekuri - kurittaminen, kuritus, joka on yhtä kuin rankaisu, rankaiseminen... mitä näitä nyt on?

Sana itsekuri seuraa meitä sanavarastossamme kuin pahainen taustap... sanonko mikä? Eikä vain seuraa, vaan se piikittelee meitä puhekielessämme, puhuimmepa sitten toisillemme tai ihan itseksemme. Usein itsekuri liitetään erilaiseen menestykseen, yleensä urheilumenestykseen tai laihduttamiseen, missä yhteydessä arvasittekin minun sen naistenlehdestä huomanneen. Kulttuurimme perintöä lienee se, että uskomme itsekurilla hankittuun menestykseen. Sisullahan Suomi nousee ja kärsi kärsi, kirkkaamman kruunun saat, hokee kansa protestanttista loitsuaan ja ruoskii itseään. Aika moni meneekin eteenpäin, mutta millä hinnalla? Toinen puolisko taas moittii itseään, kun ei ole sitä kaivattua itsekuria. Kun ei vain tuokaan asia nyt luonnistu kun itsekuri puuttuu.

Lasta ei saa kurittaa. Sen meistä valtaosa on jo omaksunut. Eläintäkään ei saa kurittaa. Se on eläinrääkkäystä ja huonoa eläimenpitoa. Miksi itseään siis pitäisi? No ei pitäisi, ei! Jospa nyt mietitään mitä sen niin sanotun itsekurin - jota oikeastaan vain itsekurina pidämme - takana on. Mikä yhdistää kaikkia elämässään, koitoksissaan ja tavoitteessaan onnistujia? Olivat tavoitteet sitten urheilusuoritus tai laihduttaminen. Eivätkö ne ole sisäinen motivaatio, mutta myös oikeanlaiset ulkoiset ja sisäiset olosuhteet? Sen lisäksi, että henkilöllä on motivaatio ja päämäärä, hänellä on oltava sopiva hetki, sopivasti henkisiä voimavaroja ja ulkoista kannustusta. Tämän lisäksi vaaditaan riittäväsi aikaa ja resursseja sekä sopivassa suhteessa lepoa ja löysäilyä. Kun nämä asiat ovat kunnossa, syntyy toivottua tulostakin. Ei tällaisessa tapauksessa ole tarkoituksenmukaista puhua itsekurista - itsetuntemuksesta pikemminkin. Onnistuja lähtee tavoittelemaan päämääräänsä sillä hetkellä, kun sisäiset ja ulkoiset olosuhteet ovat optimaaliset - On voimia tsempata, on ympärillä kannustusta ja juuri se hetki, kun tietää onnistuvansa.

Tämä tietää onnistuvansa, on minusta tärkeä pointti. Eläimiä kouluttaessa pyritään siihen, ettei vie eläintä tilanteeseen, jossa se epäonnistuu - joutuu siis epämiellyttävään tilanteeseen ja oppii epäonnistumaan. Parhaillaan eläimelle tarjotaan vain sopivan tasoisia askelmia, joissa se voi kokea onnistumisia. Entä me ihmiset sitten? Meidän pitäisi toimia itsemme kohdalla aivan samoin. Emme me tarvitse itsekuria. Me tarvitsemme itsetuntemusta! Tarvitsemme aikaa itsemme ja olosuhteidemme tutkimiseen ja tarvittaessa muuttamiseen. Ainoastaan otollisissa olosuhteissa me onnistumme, sillä itsetuntemuksemme avulla osaamme asettaa juuri sopivat tavoitteet. Jos aloittaessa tietää tavoitteen olevan saavutettavissa juuri näistä lähtökohdista, ei itsekuria, ei kurittamista tai rankaisua tarvita.

Joo, myönnän toki, että näitä itsensä kurittajia on, ja jollakin saralla  he tekevät näyttävää tulosta. Epäilen kuitenkin, että elämän toisella saralla eivät tulokset, kokemukset tai hyvinvointi ole ihan samalla tasolla. Kurittamisesta jää aina jälki. Voi kun siis kaikki naistenlehtiasiantuntijatoimittajat, kaikki dietti-jumppa- elämäsikuntoon -valmentajat ymmärtäisivät tämän. Eivät ruokkisi itsekurittamista vaan itsensä tuntemista. Ei mantra kyllä-sitä-aikaa-löytyy-kun-itseensä-satsaa-ja siitä-se-hyvä-olo-tulee-kun-vain-jaksaa-jatkaa-ja-terveessä-ruumiissa-elelee-terve-sielu ole ihan koko totuus. Terveessä ruumiissa voi asua hyvinkin kipeä sielu. Joskus on ihan hyvä myöntää, että elämäntilanne on juuri nyt niin hektinen, ettei suurelle muutokselle ole tilaa. Tämä on itsetuntemusta. Sitä me tarvitsemme ettemme suotta toistuvasti epäonnistu - ja opeta itseämme epäonnistumaan.

Kuoppaa sanavarastostasi sana itsekuri. Älä opeta sitä lapsellesi. Äläkä koskaan kehota ystävääsi käyttämään sitä itseensä. Kannustus, oikea ajankohta, itseluottamus, itsensä kuuntelu - Nämä ovat asioita, joihin meidän pitäisi keskittyä. Oikealla hetkellä ja riittäävän levon jälkeen asioiden voi huomata etenevän ihan omalla painollaan. Saman asian suorittaminen väärällä hetkellä vaatii helposti itseänsä kurittamista viuhuvin raipoin. Ja kun oikealla hetkellä onnistuu ilman itsensä pahoinpitelyä - Silloin ei voi kuin todeta, että voi hitsi mä oon hyvä!