Stressi karaiskoon lapsemme! - siis näinkö tämä menee?

Päässäni kihisi ennen joulua. Oli ihan pakko päästä kirjoittamaan tästä aiheesta, mutten sitten kirjoittanut. Joulurauhan nimissä päätin vähän pidellä itseäni. Mutta nyt en enää pysty. Tulkoon ulos vain:

Siis mitä ihmettä me näistä lapsiparoistamme kasvatamme? Stressaantuneita yksilöitä, joiden normaalitila on stressihormonien kyllästämä, kurkkua kuristava kiukkuinen möykky ja pitkä pitäätehdä-lista jääkaapin ovessa. Siis mitä ihmettä!

Kun me aikuiset puursimme töissämme loppuvuoden ruuhkien parissa - kuka tilinpäätöksiä valmistellen, kuka joulusesonkiin satsaten - vetivät lapsemme itsensä piippuun valtavan koesuoritusruuhkan parissa. Lukuisten lasten ajatukset kiersivät kehää: Pitää tehdä se ja tämä esitelmä. Edessä on seitsemät kokeet ja kaksi ryhmätyötä. Eikä siinä kaikki. Lapsiparat pohtivat kuinka kokeisiin pitäisi vastata niin, että opettajan mielestä se olisi hyvä. Ei siis niin, että kuinkahan se historia tai fysiikaalinen ilmiö nyt menikään. Vaan yksinkertaisesti niin, että mitähän se opettaja haluaisi minun tästä asiasta ajattelevan.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että omien lasteni lisäksi tapaan paljon eri ikäisiä lapsia ja aikuisia. Aika usein lasten kanssa tulee puheeksi kouluasiat. Joulun alla koulu tuntui kurjistavan monen lapsosen arkea. Ihan oikeasti tapasin todella monta elämänsä alkutaipaleella olevaa ihmistä, joka mietti kuinka monta koetta pitäisi vielä tehdä, kuinka monta iltaa ja viikonloppua opiskella, kuinka monta harrastustuntia tai kaverin luona kyläilyä jättää väliin - kuinka jaksaisi edes tämän ja tuon viikon, että pääsisi joululomalle. Tämä stressi näkyi lasten olemuksessa kireytenä, hymyjen kaventumisena ja kärttyisyytenä. Sen lisäksi he puhuivat siitä - paljon!

Tyrmistyneenä kelailin moneen kertaan, voivatko nämä stressaantuneet lapset oikeasti oppia sitä suurta oppimäärää, jota heille opetetaan. Ei stressaantunut ihminen opi vaan suorittaa! Ulkoa opetellut asiat kyllä oksentaa kokeessa paperille, mutta mitä jää jäljelle, kun aiheeseen palaa viikon tai kuukauden kuluttua? Aika vähän. Tai millaisiin luoviin ratkaisuihin lapsi päätyy oppimiensa asioiden ansioista? Tuskin mihinkään!

Jokainen eläimiä kouluttanut henkilö tietää, että eläimen oppiminen vaatii luottamusta, rauhaa ja levollisen olotilan. Stressaantunut eläin ei opi. Se vetäytyy tai hyökkää. Entäs lapset sitten? Tai me aikuiset? Stressitila on elimistölle fysiologinen taistele tai pakene tila. Fysiologisesti ei liene eroa sillä onko stressin aiheuttanut edessä patsasteleva susilauma vai kalenteriin merkityt vahvan tunnelatauksen saaneet kokeet. Reaktio on sama: Taistele tai pakene!

Pohdin moneen kertaan mitä tällainen jatkuva stressitila kasvavalle lapselle tarkoittaa. Siis sen lisäksi, että se vaikeuttaa uuden oppimista, tappaa luovuuden ja kekseliäisyyden - on siis myrkkyä kaikelle sille, jota haluamme lapsemme oikeasti oppivan. Millaisen jäljen jatkuva stressitila lapsen aivoihin jättää? Kuinka se vaikuttaa fyysiseen kasvuun? Nyt saisitte kommentoida kaikki asiaan suuremmin vihkiytyneet. Olisin siitä oikein otettu!

Me tiedämme, että sota-ajan kokeneet kantavat arpia sisällään koko elämänsä. Tiedämme, että jokaisesta lapsen kokemasta asiasta jää aivoihin jälki.  Missä olet mielipiteinesi Jari Sinkkonen, kansamme kollektiivinen lastenkasvatuksen omatunto? Missä olemme me vanhemmat, jotka hyväksymme lastemme kipuilun stressin kourissa? Huonovointisuutta, selkäkipuja, unettomuutta, kiukunpuuskia. Ovatko nämä asioita, jotka meidän pitää kasvatuksen ja koulutuksen nimissä hyväksyä? Ei kai kukaan oikeasti usko, että stressi karaisee? Että sitä oppii kestämään? Ja se olisi vielä hyväksikin?

Okei, tiedän kyllä käsitteen postiviinen stressi. Siinä yksilö on astunut omalle epämukavuusalueelleen tavoitellakseen uutta osaamista tai muuta itselleen tärkeää asiaa. Tässä on kuitenkin vuoren kokoinen ero. Se on tuo sana itse - itselle tärkeä - itse asetettu tavoite! Mehän pystymme vaikka mihin, niin lapsemme kuin me itsekin. Mutta meidän tulee olla itse tilanteen rakentajana. Asettaa itse tavoitteemme, tarkistaa itse etenemisvauhtimme ja kaiken tämän tulee lähteä meistä itsestä - sisältä!

Ihan vertailun vuoksi: Otan yhteyttä työterveyteen ja sanon kokevani paljon paineita työssäni. Kerron nukkuvani yöni huonosti - en saa unta tai heräilen kesken yön. Kerron työasioiden kiertävän kehää mielessäni ja valmistelevani iltaisin useamman tunnin seuraavan päivän suorituksia. Kerron tekeväni paljon töitä myös viikonloppuisin, jotta työni olisi esimerkillistä seuraavalla viikolla. Kerron työni vaativan paljon uuden oppimista ja soveltamista sekä olevani useiden ihmisten ympäroimä koko päivän. Minulle asetetaan myös paljon vaatimuksia ja aikatauluja useilta tahoilta.

Työterveys määrää minut sairaslomalle viikoksi tai kahdeksi, ehkä jopa kuukaudeksi. Sen lisäksi saan ohjeeksi ottaa työpaineet ja kiireen puheeksi esimiehen kanssa työn organisoimiseksi paremmin. Työyksikköni saa tehtäväkseen kehittää kunkin työntekijän omaan työhönsä vaikuttamismahdollisuuksia, sillä sen on todettu vaikuttavan tuntuvasti työntekijöiden stressitasoon ja työssä viihtymiseen. Tämän lisäksi työpaikalla kehitetään hiljaisen ja sosiaalisen työn tekemisen alueita, jotta erilaiselle tekemiselle ja erilaisille yksilöille olisi kaikille otolliset työolosuhteet. Näin se menisi siis työelämässä, ainakin parhaimmassa tapauksessa. Tämä esimerkki oli kuvitteellinen, eikä liity työhoni. Se voisi kuitenkin olla aivan totta minulla tai kenellä tahansa muulla aikuisella.

Kannattaa kuitenkin pohtia sekä stressin ilmenemistä (stressi on stressi vaikka konteksti muuttuu), että sen hoitamistapoja työntekijöiden tai oppilaiden kohdalla (stressi on stressiä edelleen, mutta...).
Missä kohti katse siirtyy kohti esimiestä tai työolosuhteita työpaikalla? Missä kohti katse siirtyy kohti lapsen oppimiskykyä tai ominaisuuksia koulussa? Ei kai ratkaisu ole oikeasti se lapsen karaiseminen? Edelleen? Maailma on muuttunut - elämisen vaatimukset ovat muuttuneet - siitä, kun työn tekemiseen tarvitsi kirveen ja kuokan!

Kiiltokuvajoulu enkelipölyllä

Niitä täydellisiä jouluja on varmasti kaikkialla, ihanaa ruokaa ja yhdessäoloa, iloa ja naurua. Ja sitten on niitä, joita ei naurata - toivottavasti ei kuitenkaan ihan kaikkialla. Syvästi toivon, ettei nauru uuvu väsymyksen vuoksi - ei ainakaan jouluvalmisteluista johtuvan väsymyksen.

Minuunkin iski joskus perheenäitivimma. Siksi sitä itse kutsun. Tähän vimmaan liittyy vankka uskomus siitä, että esimerkiksi jouluun kuuluu tiettyjä asioita - mitä kenelläkin - muttä yleisesti vähän normaalia siistimpi koti, vähän normaalia parempi ruoka - jota on tietenkin liikaa - ja itse tehtyjä torttuja tai karjalanpiirakoita tai mitä kenellekin...

Sitten tuli tämä joulu... Hitsi kun tähän jouluun valmistautuminen on ollut ihan naurettavaa. Siis oikeasti on naurattanut! Kun viime viikolla aikomukseni oli aloittaa kotimme siistiminen - tarve todella oli, sillä kodissamme lienee räjähtänyt jotain - eletyksi elämäksikin sitä kutsutaan... Mutta kuinka kävikään suunnitelmieni? - Eivät toteutuneet, niinkuin eivät yleensä toteudu. Kävin iltaisin tuurailemassa tallilla, ja nautin joka hetkestä siellä. Kotona sitten vain lepäilin. Oli pakko. En kiristänyt pinnaani siivoamalla väsyneenä. En liioin vaatinut sitä lapsilta. Tästä taputtelen nyt itseäni selkään.

Tuli tämä viikko ja sama meno jatkui. Kiirettä töissä, vähän tallillakin... Kukahan siivoaisi tai etsisi vaikka joulukoristeet varastosta? Ei kukaan. Lahjat olin toki ostellut rennosti kauppakeskuksessa kävellen ja ihmismassoja väistellen. Sekin oli  mukavaa kun tiesi mitä oli hakemassa eikä piipahtanut yhteenkään ylimääräiseen kauppaan.

Lopulta tänään - aatonaattona - totesin, että joulu ja loma lienee ovella. Oli vielä töitä ja tilitoimistossakin piti piipahtaa, mutta olin suorastaan innoissani siitä mihin tilanteeseen olin päätynyt. Olin löytänyt juuri minulle ja lapsille oikean tavan valmistautua ihanaan perhejouluun. Kun aloin äsken mielessäni koota yhteen tähän liittyviä nerouksia, suorastaan hykertelin:

Aamulla keksin, että jos kipaisen lähikauppaan aamuhämärissä seitsemän jälkeen, siellä olisi varmasti vielä jokunen pieni joulukinkku, mitä olisi ihan turha kuvitella enää iltapäivän tungoksessa löytävänsä. Ja tadaa, hyllystä löytyi kaksi pientä luomukinkkua. Vältin kokonaan reissun isompiin marketeihin. Jo pelkästään se on juhlimisen arvoinen asia!

Iltapäivällä oli sitten vallan vaivatonta tehdä muutkin ruokaostokset lähikaupassa, jossa ei pääse syntymään markettien mittakaavan jonoja ja tungosta eikä kaupan läpi kävelyyn tarvitse tuhansia askeleita. Joulumieli säilyi ja vain vahvistui!

Entä se siivous? Lapset pääsivät ajoissa koulusta kotiin, joten esitin heille kainon toiveen astianpesukoneen tyhjentämisestä ja roskien viennistä. Joulumeiltä näyttää olleen, sillä hommat oli kotiin tultuani hoidettu. Itse pikaisesti imuroin ja himmensin valot. Kuusen koristelun jälkeen meille tuli joulu!

Myönnän nanosekunnin ajan huolestuneeni lahjoista. Ne olisivat paketoimatta, mutta sekin ihana puuha on kurjaa väsyneenä, yömyöhään ja ihan itsekseen. Tässäkin asiassa jaettu ilo olisi kolminkertainen ilo, joten istutin molemmat lapset eri huoneisiin paketoimaan toistensa lahjoja! Molemmat nauttivat lahjojen käärimisen salaperäisyydestä ja antamisen riemusta. Miksi tämä olisi vain aikuisten etuoikeus?

Illan aikana oli useaan kertaan aikaa istahtaa sohvalle rupattelemaan lasten kanssa. Meillä oli ihania keskusteluja. Pienempi on innokas ruuan laittaja ja laittoi topakasti  kinkkua paistopussiin ja mittaria paikalleen. Kinkku onnistui loistavasti! Syöttelimme toisillemme suklaata ja nautimme loman alusta. Illan aikana parin viikon kiireet alkoivat unohtua. Tortut ovat edelleen paistamatta, mutta mitä ihania tunnelmakuvia, varsinaisia kiiltokuvia pienen perheemme jouluun jo liittyykään. Näitä kiiltokuvia piirtelemme lopunkin joulua. Ja se pöly mitä tänne kotiimme ehkä jäi, olkoon enkeleiden taikapölyä. Muistuttakoon se meitä niistä ihanista hetkistä yhdessä, joissa varmasti jouluenkelitkin ovat läsnä!

Hyvää, rauhallista joulun aikaa kaikille!!

Onks se joku Sanin blogi??

Tämän kysymyksen sain tyttäreltäni, kun sanoin luoneeni blogin. (Kysymys lisättynä vielä paljon puhuvalla silmien levittelyllä...) Kun sitten sanoin otsikoineeni tuotokseni Suoritusvapaa vyöhyke, muuttui ilme hämmästyneeksi kulmien kurtisteluksi ja silmien pyörittelyksi. Että sillä tavalla, taisi tytär pohtia. Äippä yrittää nyt jotain, joka on nuorten juttu, teinien, heidän oma juttunsa, josta äiti ei ihan varmasti ymmärrä mitään. Ei ainakaan osaa käyttää blogipalveluja, tai mitään muutakaan... Ja eipä oikein vielä osaakaan... Mutta päätin todeta ettei tämä avaruusfysiikkaa ole. Onhan minulla hitto vie yliopistotutkintokin. Opin minä siis tämänkin, mutten suhtaudu tähän suorituksena. Siinä se nyt sitten tulikin mainituksi! - Suoritus!!

En kirjoita tässä kilpaillakseeni vuoden hienoimman, muodikkaimman tai kekseliäimmän blogin tittelistä. Täältä ei tule löytymään sisustuslehtien kanssa kilpailevia tunnelmakuvia valkoisista sohvista tähtityynyillä, ei jokailtaista päivitystä kilometreistä ja sykekäyristä, ei upeita leivoksia, ei herkullisia ruokakuvia. Voihan olla, ettei valokuvanikaan yllä sille tasolle, että voisin rinta rottingilla paukutella henkseleitäni harrastajavalokuvaajien rinnalla. Ei, en tähtää mihinkään tuollaiseen. Onko minulla siis mitään annettavaa? Mitään mistä kertoa? No kuulepas...

Entä jos keskittyisin kaikkeen siihen, joka kiireisessä, individualistisessa, itsenäisyyttä, kilpailua ja menestystä suosivassa kultturissamme minua puhuttaa? En ole itsekään trendikäs downshiftaaja -kaikkea muuta! Pikemminkin kiireinen, ärtynyt ja väsynyt työssäkäyvä yksinhuoltaja, jolla on lasten, kodin ja itsensä hoitamisen lisäksi huolenaan yrityskin. Kyllä, kaikki tämä! Toki olen myös helposti innostuva, luova ja iloinen ja asioita tapahtumaan paneva nainen! Suoritusvapaalle vyöhykkelle on siis tilausta. Ihanan ensi vuoden 2016 aikana tulen rakentamaan sitä monella tasolla:

• Pääni sisälle - opettelen kohtuullistamaan vaatimuksiani ja sietämään keskeneräisyyttä. 
• Ympärilleni - Korostan lapsilleni ja muille läheisilleni kohtuullisuuden arvostamista. Kun tavoittelee keskivertoa, on elämä todennäköisesti paljon antoisampaa. 
• Ulkoisiin puitteisiin - Meille rakennetaan uutta kotia (jiiiihuuu!!) Siitä tulee ennen kaikkea suoritusvapaa vyöhyke!

Olet tervetullut matkaani uuteen ihanaan vuoteen 2016, jossa ei suoriteta - eletään vain!!
Voihan olla, että hämmästytän itsenikin jollakin upealla kuvalla uusista verhoista tai kerran vuodessa leipomistani mokkapaloista - who knows...