keskiviikko 17. helmikuuta 2016

En jaksa(nut) harrastaa äitiyttä!

Se on kuitenkin eri asia, ettenkö olisi jaksanut äitiyttä. Äitiys voi muodostua melkoiseksi harrastamiseksi, suorittamiseksi tai tuotteeksi….


Palasin äskettäin muistoihini, siihen aikaan, kun lapseni olivat pienempiä. Olen kiitollinen, ettei netti ollut ihan niin arkipäivää silloin. Tai olihan se jo kaikilla, mutta silloin mentiin koneelle, joka oli työhuoneessa. Ei netissä eletty koko päivää. En siis ollut ihan niin kärryllä kaikesta mitä äitiyteen liittyi siihen aikaan. Tai ainakin saattoi liittyä… Aika monesta jutusta jäin kai kokonaan ulkopuolelle.


Yksi oli lasten ja äitien (toki tätä nykyä yhä enenevissä määrin myös isien) aamupäiväkerhot ja muut vaunujen kokoontumisajot. Kun muut äidit kipittivät vaunuineen ja seisomalautoineen jo kohti kerhoa ja muskaria, meillä heräiltiin ja harkittiin aamupuuron keittämistä. Kun me sitten selviydyimme ulos ja leikkipuistoon, tekivät päivähoitajat ja heidän mukanaan useimmat äiditkin jo lähtöä lounaalle. Meidän mielestämme ihan käsittämätön aikataulu, johon emme koskaan ehtineet. Enkä sitten viitsinyt edes yrittää. Minulla ei siis ole koskaan ollut klo 5.30 aamulla herääviä lapsia. Me käänsimme kylkeä vielä kahdeksalta ja nousimme yhdeksältä… Mutta eipä sitten harrasteltu, ei!


Ja ne muskarit muutenkin, apua! En ole tykännyt laulaa julkisesti, enkä ihan oikeasti jaksa ihhahhaa-leikkejä piirissä käsiä taputellen. Emme siis harrastaneet myöskään iltaisin muskareita. En ole ihan varma ovatko nämä kaikki lasten leikkitemppukerhot mammojen ja pappojen kanssa lapsia vai vanhempia varten! Enemmän kokisin niiden olevan aikuisten harrastuksia, joissa lapsi on mukana. Miettikää nyt vaikka musiikin opetusta suzuki-metodilla. Siinä äidin tai isän on sitouduttava olemaan lapsen mukana harjoittelemassa soittimen soittamista. Harjoituksia tehdään myös kotona. Kyllä se on mielestäni niin, että silloin aikuinen harrastaa sekä viulun, että lapsen soittamista! Älkää ihmeessä ymmärtäkö väärin. Suzuki-metodi on mielestäni mitä parhain tapa aloittaa soittoharrastus. Myös oma tyttäreni soittaa selloa asiaan vihkiytyneen opettajan opissa. Opettaja on mielestäni maailman parhain ja tyttö rakastaa soitintaan ja musiikkia (kiitos Mirja ja Kuopion konservatorio!) Meillä soittoharrastus alkoi kuitenkin sen verran myöhään, että lapsi ei tarvinnut aikuista kovin kauaa korjaamaan käden asentoa ja tahdittamaan pik-ku-pu-pu-loik-kii… Harrastus kantaa nyt ihan lapsen oman tahdon varassa. Hän soittaa itsenäisesti pitkin viikkoa selloaan ja on helppo nähdä kuinka sellosta on kasvanut osa lapsen identiteettiä. Minulle sellon ja lapsen soitosta ei tullut koskaan harrastusta.


Näissä äitiryhmissä oli myös toinen ongelma. Se liittyi syömiseen ja ruokaan. Jossakin porukassa sitä vain tuntee sosiaalista painetta itsekeitetylle perunalle. Et vain kehtaa, viitsi, uskalla ottaa esille kaupan pilttibona-spagettia. Samalla huomasit, että toisilla äideillä on aikaa leipoa. Itse et ollut eläissäsi tehnyt pullataikinaa. On muuten hauska juttu huomata, että (whaaaat?) kaikki ikäiseni naiset osaa tällaisia juttuja. Minä osaan peruuttaa ajonouvoyhdistelmällä tallin ympäri. Ei muuten auta yhtään niissä nyyttikesteissä.


Lapsi voi osoittautua mitä ihmeellisemmällä tavalla harrastukseksi muutenkin. Kun se on kivaa, niin kiva niin. Mutta jos siihen on sosiaalinen paine, niin ei ollenkaan kiva! Puhun nyt lasten pukemisesta. Niin juuri, pukemisesta. Ennen lapsia puettiin, jotta heillä olisi lämmin. Märällä kelillä sitten laitettiin myös kurahousut ja kurarukkaset, että olisi myös kuiva. Nykyään laitetaan ticketit, että olisi ticketit. Tiedoksi niille, jotka eivät tiedä mitä ticketit ovat, että ne ovat ihan tolkuttoman kalliita lasten ulkoiluhaalareita. Muistan kun niitä alkoi tulla markkinoille myös näille leveysasteille. Onneksi omat lapseni alkoivat siinä vaiheessa kasvaa jo ohi haalari-iän. Aluksi niitä näkyi joidenkin päiväkotien lapsilla. Tuolloin eräs äiti sanoi, että onpas kiva siellä uuden asuinalueen päiväkodin pihalla hakea lasta, ajaa pieni micransa sinne katumaastureiden väliin ja hakea se ainoa lapsi, jolla ei ole ticketin haalaria. Siinä saattaa tuntea itsensä pieneksi vaikka olisi kuinka hyvä itsetunto.


Mutta sitten tuli pelastava facebook ja ticketeistä tuli harrastus. Tuli myös toki nämä miikkarit ja popit ja mitkälie… Nyt kenellä vain on varaa ostaa facen kirppareilta ihania merkkituotteita. Sehän on ihan huippua. Kierrätys kannattaa ja on kaikin puolin ihan mahtava juttu. Mutta voi jösses sitä harrastuneisuutta, mitä se vaatii. Jos et tiedä mitä tarkoittaa av, yv, jono, puhelinkuva, kaikai, yp ja muut koodit, et yksinkertaisesti pärjää facen kirppariviidakossa. Toki pitää löytää myös ne kuuluisat kansiot, joihin nämä kauppatuotteet palvelussa kätketään. En löydä niitä vieläkään, vaikka olen useasti yrittänyt… Noheva harrastaja pärjää tässä leikissä hienosti. Kahdensadan euron haalarin voit ostaa kahdeksalla kympillä, käyttää yhden kauden ja myydä satasella. Ei paha pirtsakasta ja näyttävästä lapsen pukineesta!


Minusta ei olisi tuohon, eikä onneksi enää tarvitse. Lapset valitsevat aika pitkälle itse vaatteensa. Eilen katselin ihan mielenkiinnolla markettivaatteita citymarketissa. Lassien takit olivat minusta tosi nättejä.

Lapsi voi olla aikaa vievä harrastus. Minä en jaksa lapsi nimistä harrastusta, ihan pelkkä lasten arjesta huolehtiminen on tarpeeksi. Sen teen ajan kanssa ja huolella, välillä pikaruuan pelastamana, mutta kaikella rakkaudella. Onneksi olin itse ihan ulkona näistä muotijutuista aikanani. Toki ihmettelin silloin kovasti sitä, että asuntoyhtiömme joka toisen keittiön ikkunassa oli Unikko kuosin kappaverhot. En vieläkään tiedä miksi!